Niin se aika rientää!

Tänään tuli töissä puheeksi kuinka pienyrittäjällä olisi hyvä olla oma kotisivu, verkkokauppa - mieluummin jostain muualta kuin holvista (missä mulla on..). Päivitykset tasaisesti ja usein someen: face, insta, tiktok, mitä näitä nyt onkaan. Ja toki tehdä videoita toiminnastaan, mitä enemmän itse esillä, sen parempi. Ja vielä jos pitäisi blogiakin! 

Mullahan on blogi! Ehhehe... 

Nuo kaikki edellä mainitut "olisi hyvä olla" ominaisuudet on mulle aina tuntunut kaukaisilta. Osaksi senkin takia, että käyn päivisin palkkatyössä ja koruhommelit on mulle sivutoimista. 
Toki haluaisin siitä päätoimista, mutta ei vaan riitä aika eikä jaksaminen. Ja toisaalta, ei ole rohkeutta tiputtaa säännöllistä palkkaa pois..

Viitatakseni tuohon edelliseen blogi-tekstiini, se Joulutori nokialla osoittautui mulle erittäin tuottoisaksi. Sain sieltä hulppean myynnin ja lisäksi tapahtuman järjestäjä pyysi korujani myyntiin heidän kirpputorilleen - Siisonille. Olin aivan onnesta soikeena! Tottakai!

Sillä tiellä ollaan edelleen ja korujani myydään Kirpputori-Siisonilla hyvällä menestyksellä.
Siitä on pakko laittaa osa kunnia kirppiskuningattarelle Päiville! Aivan upea ja toimelias nainen!

Mistähän saisi edes osan siitä energiasta..

Kasaamolla menee nykyään hyvin, sivutoimiseksi yritykseksi siis. Tuloja on säännöllisesti joka kuukausi. Toki kaukana vielä siitä, että niiden varaan voisi jäädä. 
Olen saanut jälleenmyyjiä lisää, nyt niitä on aktiivisia 6 kpl ja muutama kausiluonteinen siihen päälle.
Ja edelleen olen ihan innoissani näistä korujutuista ja ideoita pyörii päässä enemmän kuin jaksaa ja kerkee toteuttaan.

Mutta..Siitä päästäänkin omaan jaksamiseeni. Mulla on ollut viimeiset 5 vuotta terveyden kanssa jos mitäkin ongelmaa. Ja siitä saan osaksi syyttää ihan itseäni, en ole kovin innokas liikkuja..

  Ensiksi pamahti selkä 2015. Olin "poissa" reilun kuukauden kun en pystynyt edes sukkia pukemaan jalkaani. Tarvitsin kävelemiseenkin keppejä koska joka askel oikealla jalalla aiheutti tuskaa. Onnekseni se parani omia aikojaan, hierojan avustuksella.
Tämän jälkeen palasin töihin ja heti kohta oli jo aiemmin sovittu sappileikkaus 2016. 
"Se on rutiinileikkaus. Pääset jo saman päivän aikana kotiin. Ja sairaslomaa viikko."

...mutta ei mulle...

Leikkaus meni pieleen. Tähystyksenä aloitettu, muuttui avoleikkaukseksi, jotain repesi. Mahassa 15cm:n haava, sairaalassa viikko tarkkailussa ja sairaslomaa päälle kuukausi. No tämä epäonnekas leikkaus toi kuitenkin ilon kun saatoin taas syödä mitä halusin (paitsi kaikkea mille olen allerginen).

Tällöin jo kuulin kirurgilta omaavani rasvamaksan ja että laihdutuskuuri olisi paikallaan.

  Siinä sitten kului muistaakseni reilu vuosi kun jo aiemmin kertomani välilevyn pullistuma ilmoitti itsestään 2018. Siihen kuului kunnon kipulääkitys ja pelko veitsen alle joutumisesta. Ei kauhean kiva ajatus, että joku menee tuonne niskanikamien väliin veitsen kanssa..
Onneksi putte-pullistuma tajusi ihan itsekseen vetäytyä takaisin.

  Siinäpä taas sitten reilu vuosi mentiin hyvillä mielin. Kunnes keväällä 2019 alkoi tuntua vasemmassa kädessä kivun vihlasuita, aina silloin tällöin. Kun vedin esim. työtulia lähemmäs, puin takkia päälleni, kurkotin jotain sivulta tai ylhäältä. Kivut alkoivat todella vaimeasti ja kasvoivat pikkuhiljaa. Kesälomalla oli jo kipuja haitaksi asti ja loman jälkeen päätin mennä työterveyteen. Sieltä annettiin  kortisoonipiikki. Tuosta ei ollut mitään apua ja uudestaan lääkäriin. Sain uuden kortisoonipiikin, eri kohtaan.
Epäilivät kiertäjäkalvon tulehdusta. 
Olin jo itse kotona venytellyt joka suuntaan vaikka sattui ja käynyt hierojalla. Mikään ei auttanut ja kivut vaan paheni. Pääsin käymään ortopedillä, joka antoi saman diagnoosin ja käski vain venytellä, kivuista huolimatta. Ja niinhän mä tein. Kyyneleet valu silmistä ja mä venyttelin..

Kivut edelleen pahenivat ja samalla käden liikkuvuus pieneni. Vihdoin pääsin ortopedille, joka oli erikoistunut olkapäävaivoihin, etenkin jäätyneeseen olkapäähän. Aikansa minulta kyseli, väänteli kättä ja tutki. Ja sanoi "ihan selkeä jäätynyt olkapää". Jonka jälkeen alkoi kertomaan mitä se tarkoitti. Tämä "tauti" saattaa kestää 2 vuotta ja yleensä puhkeaa naisille (check), kilpisrauhasen vaajatoiminnasta kärsiville (ei) ja diabeetikoille (ei vielä silloin check). Tästä johtuen passitti verikokeisiin.

Kaikki kertomansa päti mun tilanteeseeni.  Käsi ei pahimmillaan noussut kuin kämmen otsalle, taakse päin ei mennyt edes pakaran päälle. Sivulle nousi vaakatasoon. Kaikki tekeminen alkoi olla erittäin kivuliasta ja lisäksi tuli särky. En saanut enää kunnolla nukuttua ja sekin vähä vain yhdessä asennossa. Kipulääkitys kovennettiin.
Tästähän sitten aiheutui pitkä sairasloma. Olin loppuvuoden melkeimpä sairaslomalla. Alkuvuodesta kävin vähän kokeilemassa, mutta kivut ja säryt esti tekemisen. Lisäksi kipulääkkeet väsyttivät.
Sitten sovittiin työnantajan kanssa, että tulen maaliskuun alusta tekemään osa-aikaista, 50%:n työajalla. 

  Ja siitä päästäänkin tähän asti pahimpaan kokemuksiini näistä. 
Ennen tuota töihin paluutani olin noin viikon verran huomannut jotain omituista. Kun katsoin lapsiani, kissojani, ihmisiä tv:ssä, kaikki näyttivät jotenkin oudoilta. Sellainen crumpycat-ilme kaikilla. Sitten koin suunnattoman vaikeaksi saada isoa parivuoteen lakanaa viikattua narulle kuivumaan. Pyysin apuun lapsianikin ja ei meinannut onnistua. Mä en vaan löytänyt siitä rievusta kulmia!!
Seuraava ihmetys oli autolla ajo. Vien tytärtäni aina sunnuntaisin ratsastus-tunnille 15 minuutin ajomatkan päähän. Normaalisti ei mitään ongelmaa. Nyt kaistat tuntuivat epämääräisiltä ja oli vaikea hahmottaa, olinko jo oikealla kaistalla. Silloin alkoi jo pelottaan. 
Reissusta onneksi selvittiin ehjin nahoin.

Mutta, en edelleenkään tajunnut aatella, että mussa olis jotain vialla. 

Seuraavana aamuna sitten aloittamaan töihin tuota osa-aikaista. Autolla ajo oli vielä kamalampaa kuin edellisenä iltana. Mua pelotti ekan kerran elämässäni ajaa autoa!
Töissä kaikki näyttivät oudoilta ja en meinannut löytää pukuhuonettakaan, mihin olin siihen mennessä melkein 10 vuotta kulkenut.
Yritin aloittaa työt, mutta jotain oli pielessä, en vain hahmottanut asioita. Työkaverit onnekseni olivat sitä mieltä, etten ole kunnossa ja lopulta makasin puhdastilan lattialla, itkien ja täristen, odottamassa ambulanssia.

Siitä sitten acutaan ja tutkimuksiin. Sairaalassa hoitaja pyysi ottamaan kengät pois. En osannut! Ei ollut mitään käsitystä miten saan nauhalliset nilkkurit auki..
Aivokuviin kävi tieni ja siellä huomattiin aivojeni koko oikean puolen olevan turvoksissa. Päivystyksessä otettiin selkäydinnäyte, jos aivoissani olisi jokin tulehdus. Ei muuten kiva kokemus ollenkaan.
Siirto aivo-osastolle ja lisää tutkimuksia. Kaikki lääkärit olivat ymmällään. Kukaan ei tiennyt mikä mua vaivasi. Selkäydinnäytekin uusittiin ja lähetettiin saksaan tutkittavaksi. Mulle aloitettiin suonensisäinen kortisooni, että saataisiin turvotus laskemaan. 
Sain sitä muutaman päivän kunnes verensokerini alkoi nousta huimiin lukemiin. Mulla todettiin 2-tyypin diabetes.
Vieläkään ei ollut lääkäreillä aavistustakaan mikä aivojani turvotti. Olin sairaalassa lopulta 2,5 viikkoa.  Suurimman osan siitä hatanpäällä kuntoutumassa. Toimintakykyni säilyi kyllä, mutta hahmotus oli vaikeaa esim kirjoittaessa tai aamutakin narujen solmimisessa, en osannut tehdä rusettia.
Puhekyky pysyi ennallaan, samoin kävelykyky. Vasen puoli alkoi kyllä puutumaan ja kihelmöi melkein koko ajan, sillain kun puutumisen jälkeen tekee. 
Ja tässä mukana tietty se jäätynyt olkapää.

Aloin myös nähdä näkyjä. Ensin kauniita valokuvioita, sitten mukaan tuli iltaisin ja öisin hahmot, tummat, mustat. Ihmisiä, eläimiä, kasveja, autoja, koiria, avaruus-ukkoja. Menipä vuoteeni ohitse bussikin! Näyt onnekseni loppuivat hatanpäällä ollessani.
Olo tuli erittäin pitkäksi ja olin jo tosi ärsyyntynyt, miks mun pitää täällä olla kun toimintakykyni oli jo normaali?!
Pääsin sitten kotiin ja sairaslomaa annettiin huhtikuun loppuun. Samoin suullinen ajokielto.
Sain olla kotana onnellisesti kaksi viikkoa kun kirurgi soitti uusintakuvaukseni jälkeen ja pyysi tulemaan sairaalaan seuraavana päivänä ja varautumaan yöksi jäämiseen.
No, minäpä sitten käymään ja koko päivä menikin päivystyksessä maatessa ja ootellessa. En tiennyt yhtään mikä nyt oli. Sain vain luvan kanssa käydä vessassakin. Vasta illalla myöhään kirurgi tuli käymään ja kertoi, että uusintakuvauksessa oli löydetty selkeä jälki aivoinfarktista. Ja että jäisin nyt sairaalaan tarkkailuun.
Voin sanoo, että siinä kohtaa alko itku. Kun tajusin kuinka lähellä kuolemaa sitä käytiin..
Olin sitten tarkkailussa tayssissa viikon ja sain kokea valtimon varjoainekuvauksen. Erittäin epämiellyttävä, toisin sanoen kivulias kokemus. Toivottavasti ei tarvitse enää koskaan..

Tästä kaikesta oon onneksi toipunut hyvin. Olen takaisin töissä ja aivot toimii! :) 
Seurakseni jäi loppuelämäkseni diabetes-, kolesteroli- ja aivoveritulppalääkitys. 
Mut hei, on lääkitys kohillaan!

Elämänilo ja -halu on noussut ja varsinkin yritykseni Kasaamon pyörittäminen on vielä enemmän intohimo kuin ennen. Mielessä jopa niiden kotisivujen pykääminen, mutta siitä lisää toisessa tekstissä..

Tervetuloa mukaan ja kuulemaan kuinka Kasaamon Kaisa touhottaa!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mitä Joulu toi tullessaan..